Ollaan taas saatu itsemme koukutettua jälkien tekemiseen ja ajamiseen. Tiistaina piti vielä kuuden jälkeen lähteä tekemään pikkujäljet ja eilen oltiin vähän valoisampaan aikaan Hannan ja Velhon kanssa. Tiistainen jälki oli ehkä elämäni ensimmäinen otsalampun valossa kompasteltu jälki. Tai kaksikin, pitihän Janenkin päästä. Pimeyden lisäksi ilmassa oli muutakin outoa, kova tuuli ja lämpötila 9.5 astetta! Ei ollenkaan normaalia lokakuuta. Meidän jäljestäessä, oli tielle kaatunut pieni puu, jonka päälle olin pimeässä ajaa. Yön aikana oli pyykinkuivaustelineeni rojahtanut, onneksi ei kuitenkaan yksikään talon vieressä kasvavista ikivanhoista koivuista.

Eilen Hanna teki molemmilla hauskat jäljet. Paljon kulmia, suoria ja teräviä, n. 500 m, Jekulla pari tien ylitystä, kuivalla hiekkakankaalla jossa tuuli taas niin että tukasta lensi puolet pois. Hanna oli jättänyt molempien jäljille muutamia maksanpaloja ylläreiksi, Jekulla oli heti janan jälkeen niitä pieni keko. Tiistaina tuo keko rauhoitti ainakin alkujälkeä mukavasti, mutta eilen Jekku kyllä sähläsi ja sääti heti syömisen jälkeen ihan kunnolla.  MUTTA jäljestykseen on kyllä tullut semmoinen itsevarma ote. Jekku teki kovasti töitä ja haki jälkeä ihan oikeaoppisesti, tyyli nyt sitten vain on sellainen.... jekkumainen.  Todella kova, pyörivä  tuuli toki vaikutti siihen, että jälkeä piti hakea tavallista enemmän. Ja yli-innokuutta lisäsi tietenkin tämä 4 viikon himmailu kun ei ole saanut juosta eikä oikein mitään kivaa. Pitää tietenkin muistaa toppuutella sitä niin että se ei pääse  rynnimisellä mihinkään ja muutenkin yrittää keksiä keinoja millä tuon yli-innostuksen saa kanavoitua keskittymiseen. No tällä hetkellä olen vain tyytyväinen, että Jekku pysyy kutakuinkin nahoissaan. Alkaa jo näkyä 4 viikon hihnalenkkeilyn "jäljet" ihan kunnolla.  Kapulat kuitenkin nousee ja varmuutta on tullut ihan valtavasti.

Tänään sitten mentiin vain lenkille. Päätin tehdä semmoisen kunnon flexi-lenkin ja suuntasin eri suuntaa kuin missä normaalisti lenkkeilemme. Tämä vaati ohittamaan talon, jossa on usein vapaana pihassa Münsterin seisoja, joka on pari kertaa pihasta hyökännyt Jekun päälle. Viimeksi tämä tapahtui talvella kun oltiin potkukelkalla ja minä lensin kovassa vauhdissa tapahtuneen äkkipysähdyksen seurauksena melkoisen ilmalennon ja satutin jalkani. Olen välttänyt tätä reittiä koska koira on hyvin usein siinä pihassa vapaana (pyöräilen töistä kotiin tullessa talon ohi). Viime viikolla yritimme mennä talon ohi, mutta koira kyttäsi siinä tontin rajalla sen näköisenä että meidän piti kääntyä takaisin. Tänään taas yritettiin. Zoomailin hyvissä ajoin että näkyykö koiraa ja koska tienoo oli hiljainen, uskaltauduimme menemään talon ohi. Emme olleet vielä edes talon kohdalla kun koira yhtäkkiä hyökkäsi taon takaa. Luojan kiitos Jekku oli -varmuuden vuoksi- lyhyessä hihnassa ja koira hyökkäsi edellä kulkeneen Janen päälle . Se siis tulee täydellä vauhdilla päälle, en tiedä että purisiko se, mutta Jekku (ja Janekin) provosoituu sen verran että tappelu siitä tulee. Huusin ja huidoin koiraa pois (mikä oli aika turhaa, sillä Jane ajoi mokoman pois paljon selkokielisemmin) ja adrenaliinini nousi sen verran että kun näin koiran omistajan pihassa, minulla ihan kilahti. Huusin tällekin täyttä kurkkua käskien laittamaan koiransa kiinni. Minua on harmittanut tuo koira-terroristi niin monta kertaa, että nyt tuli kyllä sanottua ihan suorat sanat. Se teki oikeastaan ihan hyvää vaikka tuskin se mitään auttaa. Koira todennäköisesti on vapaana edelleenkin eikä omistajat pidä sitä edes silmällä. Saa nähdä pystytäänkö ens talvena potkukelkkailemaan tuosta ohi. Tuo tien pätkä päättyy pyörätiehen, jota olisi niin hyvä potkukelkkailla ja -pyöräillä. Mutta enää en suoraan sanoen uskalla, viimetalvinen ilmalento tuntui sen verran epämukavalta.  Viime aikoina on muutenkin ottanut nuppiin naapuruston koirat. Koirissa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta miksi nämä ihmiset on tällaisia? Lähes joka talossa on koira häkissä tai narun nokassa. Naapurissa on ajokoira häkissä ja kun sitä ei viedä metsälle tai edes remmikävelylle, koira ulisee ja haukkuu tylsyyttä ja turhautumista 24/7. Heräsin sekä lauantai että sunnutai aamuna siihen älämölöön 6-7 aikoihin aamulla ja mielessä kyllä kävi että seuraavana yönä käyn avaamassa häkin oven ja annan koiran huidella vaikka jänisjahtiin. Eihän tuommoinen ole edes koiran elämää. Kummallista oli kun yksi naapuri ihmetteli sitä, että vien koiriani lenkille JOKA PÄIVÄ  Eikö tämän pitäisi olla ennemminkin itsestäänselvyys? 

Jekun kipeä jalka on ruvennut olemaan jotenkin jäykän oloinen. Enää en saa puettua Jekulle x-valjaita jotka vaatii kipeän jalan pientä nostamista. Tänään Jekku vinkaisi kun vähän nostin jalkaa. Huoh, en tiedä paraneeko tuo jalka ikinä . Taitaa olla paras pistää Jekku taas täyslepoon ja  ehkä soittaa taas yksi eläinlääkäriaika .