1. Mene kuvakansioosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.

2. Valitse sieltä neljäs kuva.

3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.

4. Haasta neljä ihmistä.

Neljännen kansion neljäs kuva on melkein päivälleen 3 vuoden takaa, otettu 7.3.2006

Jekku on kuvassa tasan 2 kk ikäinen, ollaan omassa pihassa ja keli on samanlainen kuin viime viikolla: pakkasta ja aurinkoa. Koirat on pysähtyneet vetämään henkeä leikittyään "hippaa" syvässä lumessa. Janella on suussa narupallo, jota kutsuin molekyylipalloksi sen hassun molekyylimallia muistuttavan muodon takia. Jane tykkäsi härnätä Jekkua pallon kanssa ja yritti saada Jekkua ajamaan itseään (palloa) takaa. Ihan niin kuin nykyäänkin.

Kuvien myötä rupesin muistelemaan pikku-Jekkua, joka oli aivan kamala pentu. Ylivilkas riivattu pikku-hirviö, joka roikkui lahkeessa kaiken aikaa. Pieni ärripurri, joka protestoi äänekkäästi kaikkia rauhoittamisyrityksiäni ja kiinnipitoaikeita. Jekku inhosi käsittelyä eikä suostunut olemaan sylissä vaan rimpuili, huusi ja puri päästäkseen alas. Jekku oli pentuna todella verbaalinen. Sain monesti syyttäviä katseita naapureilta kun pihassa rupesin laittamaan Jekulle hihnaa. Jos hihnaa ei saanut nopeasti kiinni ja Jekkua piti vähänkin pidellä aloillaan, alkoi hirveä huuto. Jekku saattoi huutaa kuin pistettävä sika vaikka vain pitelin sitä saadakseni hihnan kaulaan Autoilu oli tuskaa kun pikku-monsteri teki kaikkensa ettei olisi tarvinnut mennä autoon.  Muistan kerrankin kun Jekku oli kertakaikkiaan saanut tarpeekseen autoilusta oltuaan tuntikausia mukana Janen treeneissä ja kokeissa. Kun rupesin taas nostamaan sitä autoon pääsi piru irti. Jekku räyhäsi ja puri niin vimmalla että ihmettelimme porukalla mikä sille tuli ja meinasin jo että Jekku on jostain paikasta kipeä.... Jekun ensimmäisenä kevänä yritin pitää mielessä mitä yksi vanhempi koiraihminen minulle kerran, vuosia sitten sanoi. Hän sanoi että hankalat pennut on aikuisina niitä kaikista rakkaimpia koiria! En minä sitä silloin uskonut, mutta nyt tiedän että näinhän se on. Jekustakin kehkeytyi sitten mamman paras kaveri, sylivauva jonka voi leipoa ja laittaa vaikka solmuun. Enää ei rähjää tai pure ja on satunnaista naapureiden ja ohikulkijoiden haukkumista lukuunottamatta varsin hiljainen kaveri.

Kuvahaaste on tainnut jo kiertää kaikilla bloggaavilla kavereillani, joten empä taida laittaa haastetta eteenpäin.

Alla kuitenkin vielä muutama kuva samaisesta kansiosta