Eilen vietiin jouluvieraat lentokentälle ja kun päivittäiset pulkkamäet on nyt unohdettava (en taida yksikseni ilman lapsia kehdata liukurilla laskea), piti lähteä sulattelemaan joulun aikaan kertyneitä rasvakerroksia hiihtoladulle. Laiskuuttani en jaksanut hakea Jekun valjaita autosta vaan laitoin sille vanhat huskyvaljaat, jotka sopii sille ihan hyvin ja ovat tietenkin omiaan vetohommissa. "Omalla" ladullamme (lähijängälle moottorikelkalla tehty epävirallinen latu) ei kuitenkaan ole tarkoitus koirien vetää vaan ne saavat juosta pääasiassa vapaana. Latua käyttää meidän lisäksi ainoastaan muutama eläkeläinen päiväsaikaan ja pimeän tultua ei tarvitse pelätä että kukaan tulisi vastaan.  Koirat siis viilettivät edelläni ja kun otsalamppuni patterit vetivät viimeisiään, en nähnyt kuin pari metriä eteeni vaan oletin koko ajan että koirat menevät siinä parinkymmenen metrin päässä. Niin kuin aina.

Noin puolessa välissä vajaan 5 km latua jäin ihastelemaan pienen pieniä sorkan jälkiä, jotka alueella asuvat metsäkauriit oli ladulle jättäneet. Tässä vaiheessa latu tosin oli peittynyt moottorikelkan jälkien alle ja hiihtelin siinä samalla miettien mistä se voi johtua että olen tänä talvena törmännyt niin outoihin käytöshäiriöihin moottorikelkkailijoiden taholta: Milloin yrittävät ajaa koirieni päälle 200 km/h ja milloin ajelevat pitkät pätkät latujen päällä... Tulin viimein risteykseen, jossa kelkkailija oli jatkanut vasemmalle junaraiteen yli ja  latu jatkui oikeaan jängän poikki. Hiihdin jänkää pitkin kilometrin verran kunnes rupesi tosissaan tuntumaan yksinäiseltä ja rupesin huutelemaan koiria. Hetken päästä Jane ilmestyi, mutta huudoista ja viheltelyistä huolimatta Jekkua ei näkynyt. Rupesin pelkäämään että Jekulla on käynyt samoin kuin Janella muutama vuosi sitten... Silloin Jane oli samaisissa husky-valjaissa lähtenyt loikkimaan umpihangessa jäniksen perään ja astunut takajalalla  valjaiden "sisään" niin että takajalka oli samassa välissä etujalan kanssa ja valjaat jonkinlaisena pakkopaitana sen ympärillä. Pakkopaidassa ei meinannut päästä liikkumaan, syvässä hangessa varsinkaan,  ja kesti tunnin verran ennen kuin se pääsi jänismetsältä takaisin minun luokse. En tiennyt oliko Jekku ollut minun edellä Janen kanssa vai oliko se kenties jäänyt jo aiemmin matkasta sillä olin hiihdellyt pari kilometriä ilman että olin havainnoinut koiria mitenkään.

Ei auttanut muuta kuin kysyä Janelta:  "MISSÄ JEKKU, ETSI JEKKU!" toistelin sille. Jane lähti ensin johdattamaan minua  latua eteenpäin ja arvelin että Jekku oli juossut Janen kanssa edellä ja lähtenyt siellä porojen tai kauriitten perään. Jonkun matkan päästä Jane kuitenkin pysähtyi ja kääntyi ympäri sen näköisenä, että arvelin ettei Jekku kuitenkaan ollut Janen kanssa ollut. Käännyttiin takaisin ja mentiin latua pitkin kotiin päin kohti risteystä, jossa moottorikelkka oli erkaantunut ladusta. Hiihtelin toista kilometriä, Jekkua välillä huudellen, tähän risteykseen, jonka jälkeen Jane hävisi minulta eikä enää tullut kun vihelsin ja huusin Jekkua.  Vajaa kilometrin jälkeen, siinä metsäkauriitten temmellyspaikassa näin sitten metsässä ylimääräisen silmäparin. Jane odotti ladulla yrittäen kaikin tavoin viittelöidä katseellaan että oli löytänyt etsimänsä. Etsittävä sitten seisoi hiirenhiljaa metsässä ja ilman otsalamppuani olisi sinne jäänytkin; silmät vaan kiiluivat mutta ääntäkään ei päässyt. Tovin siinä mietin, että onko kyseessä shokissa oleva metsän eläin vai meidän Jekku, mutta Jekkuhan se siellä seisoi. Jekku oli lähtenyt ehkä metsäkauriitten jälkiä, ehkä jäniksen tai porojen jälkiä ja astunut takajalalla valjaisiinsa. Ihan niin pahassa pinteessä ei Jekku ollut kuin Jane aikoinaan, takajalka oli ainoastaan taaimmaisen "lenkin" sisällä, mutta Jekku oli ilmeisesti tuumannut että jää odottamaan että me tullaan paluumatkalla ohi ja pelastetaan se valjaitten vankilasta. Tai sitten se oli jäänyt siihen yrittämään itse valjaistaan vapaaksi. Tiedä häntä, mutta olin helpottunut kun poloinen löytyi. Otsalamppuni oli tässä vaiheessa pimentynyt jo lähes täysin ja ehdin miettiä kuumeisesti että millä strategialla Jekkua etsisin. Matkaa kotiin oli useita kilometrejä ja en yhtään tiennyt missä kohtaa Jekku oli metsään kadonnut. Nuo belgit kun ei koskaan katoa porojen perään tuntikausiksi, niin tällainen katoaminen saa minut aina kovasti huolestumaan. Ehdin jo ajatella että Jekku mennyt kelkkailijan jälkiä pitkin junaradan toiselle puolelle ja jäänyt niin pahasti valjaistaan kiinni ettei pääse liikkumaan. Yksin olisi ollut vaikea tietää mistä Jekkua etsisi. Mutta onneksi minulla on Jane.

Taidetaan heittää nuo husky-valjaat romukoppaan ja vastedes käytetään vain lyhyitä valjaita, joiden ei tarvitse pelätä takertuvan kiinni minnekään tai sotkeentuvan koiraan.