Käytiin Janen kanssa jäljestämässä Kemin yöttömän yön pk kokeissa. Tulosta ei tullut, mutta jännitystä oli koko rahan edestä. Päivä alkoi tottiksella, mikä meni hyvin. Tottikset pyöri samanaikaisesti 3 kentällä ja Jane tuntui ottavan häiriötä viereisestä kentästä jonkin verran. Seuraamisessa tahtoi kontakti tippua naapurikentän reunalla ja muutenkin pikkasen seilasi. Ois myös saanut olla vähän virkeempi. Tuomari (Kari Nuutinen) huomautti kuitenkin vain käännöksistä ja arvosana erittäin hyvä. Liikkeestä maahan menoa Jane ennakoi ja oli menossa maahan jo ennen kuin annoin käskyn. Siitä erittäin hyvä. Liikkeestä seisomisessa annoin turhan voimakkaan käskyn ja Janevähän hypähti sivuun, ei kuitenkaan ottanut ylimääräisiä askelia sen jälkeen. Siitäkin erittäin hyvä. Eteenlähetys+ maahan meno meni niinkuin arvelin. Eteenmeno meni kohtuullisen hyvin, mutta maahanmenoon tarvittiin 2 käskyä kun ensimäisellä jäi vain puolimakaavaan asentoon. Muut osiot meni arvosanalla erinomainen ja pisteet 96. Erityisesti noutoihin olin tyytyväinen, kun kapuloiden luovutus oli tällä kertaa riittävän lähelle ja sivulletulotkin menivät suoraan eikä jäänyt vinoon. Luoksetulot oli myös ilahduttavan hyvät.

Hyvillä mielin lähdimme sitten jäljille.  Siinä jana meni muuten hyvin mutta Jane otti syystä tai toisesta takajäljen. Tielle maasto oli näyttänyt hyvältä, mutta ensimmäisen kulman jälkeen alkoi märkä suo. Hyppelin ensin mättäältä mättäälle, mutta kun mättäät loppuivat, siirryin kahlaamaan nilkkoja myöten vedessä. Jane vaikutti jonkin verran hämmentyneeltä, ei olla ikinä noin vetisessä maastossa jäljestetty, jatkoi kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin. Kohta edessämme oli kuitenkin valtava, tulviva oja. Se oli niin leveä, että sen yli en olisi voinut mitenkään päästä hyppäämällä. Jane oli kovasti menossa sen yli, joten päästin liinasta irti ja Jane loikkasi ojan yli, mutta ei päässyt Janekaan hyppäämällä vastarannalle, putosi veteen ja ui rantaan... Minä yritin kuumeisesti etsiä ojasta hieman kapeampaa kohtaa, mutta ku sellaista ei löytynyt,  totesin että uiminen on ainoa vaihtoehto päästä yli.  Kääriin housunlahkeita ylös, astuin  ojan reunalta polvia myöten veteen ja arvelin että jalat vielä riittää ojan yli kävelemiseen. Ojan keskellä kasvoi koivu, otin siitä kuitenkin varoiksi kiinni ja astuin ojan keskikohdasta veteen. Kun pohjaa ei kuulunut, panikoin että uppoan "pohjattomaan suohon" ja refleksinomaisesti heilautin itteni käsillä koivunrunkoa apuna käyttäen itseni vastarannalle. Kuin apina... Kastuin vain polviin, jäljentekijä oli näemmä kastunut vyötäröä myöten... Vastarannalla irroittelin sitten Janea, joka oli kietoutunut liinaan, sen lisäksi että liina oli kietoutunut puihin. Kengät vettä hölskyen jatkettiin vähän epävarmaa kulkua. Jane haki ojan toisella puolella jonkin aikaa jälkeä ja ehdin jo pelätä, että joudutaan vielä palaamaan joen... ei kun ojan yli takaisin toisellle puolelle... Meikäläisellä alkoi paineet jo nousta päässä kun mietin, että mitähän järkeä tässä harrastuksessa on... Jälki löytyi kuitenkin ja jatkettiin hyvin ryteikköisessä maastossa. Jouduin välillä irrottamaan liinaa puitten ympäriltä ja muutenkin meno oli melkoista tuskaa. Janea en pääasiassa nähnyt ollenkaan kun piti keskittyä väistelemään oksia ja irroittelemaan liinaa milloin mistäkin puseikosta. Maasto sitten selkeni ja alkoi ihan mukava metsä. Sieltä löytyi keppi, joka oli merkattu III/9. Olisin tietenkin voinut järkeillä että III tarkoittaa voittajaluokkaa, mutta siinä epätoivon suossa aivoni totesivat, että jaahah, tämä on jo 3. keppi!!  Ollaan missattu ensimmäiset 2. Todellisuudessa III tarkoitti tietenkin voittajaluokkaa ja keppi oli  varmasti ensimmäinen tai toinen  ja jälki sujunut siis siihen saakka ok. Oikeasti se ei sujunut hyvin, sekä minä että Jane oltiin jo tässä vaiheessa aika puhki (henkisesti lähinnä), ja meikäläinen epäili, että ollaan oikaistu joku merkittävä pätkä kun on ekat 2 keppiä jääneet metsään.

Tulimme vanhalle hakkuuaukiolle, jossa oli ihan ok kävellä. Ojien yli pääsi täällä hyppäämällä ja maasto oli ihan kohtuullista. Täällä Jane ilmeisesti bongasi ylimääräisen jäljen, sillä alkoi ainakin 1 km jäljestys, jossa mentiin vaikka minkälaisen ryteikön läpi ilman että jäljeltä nousi kepin keppiä. Ihmettelin että miten pitkä jälki voi oikein olla, kun alussa (mukamas) oikaistiin suoraan 3. kepille ja nyt ollaan menty kilometri eikä vieläkään autoa näy. Epäilin että Jane on koko ajan oikealla jäljellä, mutta ei vaan ilmaise keppejä. Oikeasti taidettiin olla jollain harhajäljellä. Hirven jälkiä näkyi paljon ja vähitellen rupesin epäilemään että kohta ollaan eksyksissä. Janella ei ole ollut tapana vaihtaa eläinten jäljille, mutta alkujälki oli sen verran uuvuttava, sekä henkisesti että fyysisesti, ja paineen alla Jane saattaa tehdä tämmöistäkin. Ja paineessa oli myös ohjaaja mikä ei tietenkään auttanut yhtään.  Aikamme seikkailtuamme tiheässä ryteiköissä, tulimme taas hakkuuaukealle ja huokaisin helpotuksesta kun arvelin, että emme ehkä ole sittenkään niin pahasti eksyksissä. Hakkuualueelta löytyi myös keppi! Olin ratkiriemuissani kun totesin että olemme taas "kartalla" eli jäljellä ja löydämme ehkä vielä takaisin autolle.  Kohta tämän kepin jälkeen löytyi 6 keppi ja päästiin pois sieltä jälkihelv...stä. Kaikenkaikkiaan kolme keppiä siis löytyi sekä alku- ja loppujälki. Keppien luovutus oli lähellä janaamme ja sain kuulla että olimme olleet jäljellä reilu 41 minuuttia. Koko tämän ajan Jane jäljesti melko haipakkaa, joten ollaan varmasti tehty jonkinlainen ylimääräinen lenkki. Mielenkiintoinen kokemus, mutta tulosta ei tietenkään tullut.  Ensi viikolla yritetään sitten uudelleen Oulun hieman mukavammissa maastoissa.